ilmaa

9.8.2008 (Helsinki, Lassila)

Thessalonikin juna oli hikinen ja hidas, eikä pölyinen, meluinen ja tietöiden valtaama Thessalonikikaan tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Viimeisen illan aikana en onnistunut löytämään kaupungista oikein mitään muuta mielenkiintoista kuin tuulisen aaltoja kadulle heittävän rannan ja muutaman vaatekaupan. Jo keväällä Ateenassa tuli todettua, että Kreikka vaan on jotenkin laimea. Se täsmäsi Thessalonikiinkin. Jäi tällä reissulla ainakin selkeästi muiden upeiden ja mielenkiintoisten paikkojen varjoon.

Seuraavana aamuna lentokentälle oli suunnattava niin aikaisin, että sitä voisi oikeastaan kutsua vielä yöksi. Lentokenttä löytyi helposti ja vaihtolento Ateenasta Helsinkiin myös. Koko loppupäivän lentokentillä hengaillessa ja vielä pitkään kotonakin olo oli omituinen. Pää pyörällä kaikesta koetusta, mielessä pieni harmitus siitä, että sen täytyi olla ohi, mutta toisaalta kiva päästä omaan sänkyyn ja suomalaseen suihkuun. Täytyy vaan ehkä hyväksyä totuus, että tästä eteenpäin arki alkaa, mutta uskon kuitenkin lähes täydellisesti onnistuneen matkan lämmittävän mieltä vielä pitkään.

7.8.2008 (Skopje-Thessaloniki-juna)

Skopjen bussiasema oli laitakaupungilla ja hostellin löytäminen ilman karttaa ja todellista tietoa sijainnista tuotti aluksi pientä päänvaivaa. Lopulta päädyimme ottamaan Hostel-Hosteliin taksiin ja se osottautuikin yllättävän lähellä olevaksi.

Omaksi ongelmakseni tässä vaiheessa muodostui kuitenkin se, että bussi Skopjesta Thessalonikiin selvisi kulkevan vain kolme kertaa viikossa, joten sillä ainakaan ei enää tulisi ehdittyä perjantaina lähtevälle paluulennolle Thessalonikiin. Hostellin tyttö kuitenkin helpotuksekseni selvitti junan kulkevan Thessalonikiin joka aamu klo 8, joten päätin luottaa tähän infoon. Tämä tarkoitti kuitenkin sitä, että Skopjessa aikaa oli yhteensä vietettävänä n.12 tuntia, joka riittäisi juuri nukkumiseen ja syömiseen. Se jäi aika lailla harmittamaan.

Viimeisen illan tunnelmassa oli mielestäni jotain haikeaa, kuten aina. Tavallaan oli matkan uuvuttamana valmis jo tavalliseen arkeen, toisaalta ei kuitenkaan olisi toivonut epätodellisen elämyksellisen ja viihtyisän tilan koskaan loppuvan. Tässä vaiheessa saattoi jo todeta matkan olleen kirkkaasti paras tähän asti tehdyistä.

Aamulla herätys oli aikainen ja takana ehkä yksi pahimmista liskojen öistä ikinä. Juna-asema kuitenkin löytyi helposti peesaten mukavaa Kosovoon matkalla ollutta amerikkalaispoikaa, jonka kanssa shoppailimme myös eväitä junia odotellessamme. Laiturilla selvisi, että juna olisi n. tunnin myöhässä, mutta aika kului leppoisasti jutellen viisikymppisen norjalaisen maailmanmatkaaja-äijän ja belgradilaisen perhostenkeräilijäpojan kanssa. Poika oli haavinsa kanssa matkalla Skopjen lähelle metsästämään jotain tiettyä perhoslajia ja harmitteli nyt missaavaansa optimaalisimman perhostenbongauskellonajan.

4.8.2008 (Ohrid)

Reitti Ohridiin ei vaikuttanutkaan niin yksinkertaiselta kuin olisi voinut olettaa. Tiranan hostellin omistava huipputyyppi Edvin neuvoi meille erikoisen reitin, joka koostui minibussin, taksin ja laivan käytöstä, sekä Ohridilaisen hostellin, jota pitää suomalainen Sampo.

Matka siis jatkui epämääräiseen kadunkulmaan, josta furgonin Pogradeciin oli määrä lähteä. Näin tapahtuikin heti sen jälkeen kun kuski oli ensin n. tunnin ajanut ympyrää Tiranan keskustassa huudellen ikkunasta ohikulkijoille kysymyksiä kyydin tarpeesta Pocradeciin. Mainittakoon tässä vaiheessa, että Albanialaisilla minibusseilla ei ole olemassa aikatauluja, vaan ne lähtevät kohti määränpäätä silloin, kun sattuvat tulemaan täyteen. Matkan vihdoin alettua sujui se leppoisasti ja furgonissa oli mukava tunnelma ja parhaat penkit tähän asti. Välillä kuljettaja kytkeskeli vapaalla kädellään kojelaudasta ulos tunkevia piuhoja.

Perillä Pocradecissa neuvottelimme kuskin lisämaksusta viemään meidät Macedonian rajalle asti, jotta välttyisimme taksin hankkimisen vaivalta. Rajalla kulutimme viimeiset lekimme lounaaseen, joka piti tilata suullisesti ilman minkäänlaista ruokalistaa. Onneksi täälläkin albanialaiset olivat tapansa mukaan erittäin ystävällisiä ja vieraanvaraisia.

Lounaan jälkeen lähdimme kävellen ylittämään Albanian ja Macedonian välistä rajaa, joka sujui valtavaa rinkan kannosta aiheutuvaa tuskanhikeä lukuunottamatta ongelmitta. Heti passintarkastuksen jälkeen aloimme bongailla tietä rantaan, josta kuvittelimme venetaksin kohti Ohridia lähtevän. Rantaa ei kuitenkaan näkynyt missään ja määrittelemättömän ajan, matkan ja vitutuksen jälkeen totesimme kiertäneemme lähes ympyrän joidenkin kukkuloiden ympäri. Laahustimme ainoaan alueella näkyvään rantaan ja melko helposti totesimme, että sieltä ei ainakaan lähde yhtään laivaa, eikä ilmeisesti bussiakaan. Vitutus oli huipussaan ja vaihtoehdot laskeskeltuamme totesimme ainoan jäljelle jäävän sellaisen olevan liftaaminen. Koko matkan vallinnut loistava tuurimme kuitenkin näytti edelleen jatkuvan, koska pian hihaamme tuli nykimään mies, joka tarjosi edullista pimeää taksia Ohridiin. Vitutus kääntyi voitonriemuun ja pian olimme perillä Ohridissa.

Erinäisten vaiheden jälkeen päädyimme taaskin yksityismajoitukseen, emme Sampon hostelliin, kuten olisimme toivoneet. Tämä aiheutti myös hieman suurimmaksi osaksi väsymyksestä ja pitkästä päivästä johtuvaa erimielisyyttä, joten ilta Ohridissa oli tunnelmaltaan kireä ja sanaton suunnitelma ainoastaan ruokaa heti ja pian nukkumaan.

Onneksi aamu valkeni sekä sään että mielen puolesta aurinkoisena. Ensin vietimme aamupäivän nettikahvilassa matkan viimeisten päivien kohtaloa suunnitellen. Myös hieman tetristä tuli pelattua. Ohrid oli luulemaani isompi ja kaupunkimaisempi, joten seuraavaksi kaupat vetivät puoleensa. Ne sisälsivät kuitenkin lähinnä mikroshortseja, napapaitoja ja neonväristä satiinia, joten mitään ei tarttunut mukaan. Loppupäiväksi suuntasimme rannalle ja nautimme vedestä, joka makeutensa ansiosta tuntui lähes kotoisalta.

Illalla oli vielä tässäkin kaupungissa vaihteeksi kiivettävä yhdelle muurille, joka muutti mielikuvan kaupungin luonteesta täysin näyttäen sen ylhäältä päin. Ohridin iltaelämän vilkkaus oli vertaansa vailla, tosin täälläkin taas ties monennenko kerran reissun aikana joutui syömään pizzaa, vaikka aikomus olisikin ollut muu.

Seuraavana päivänä liput Skopjeen oli jo hankittu, joten aamupäivä täytyi vielä hengailla Ohridissa. Levitimme rannalla olevaan puistoon viltin, kirjoittelimme viimeisiä postikortteja ja söimme pizzasliceä vohvelilevyn päältä, kuten paikallisilla näytti olevan tapana. Pian olikin aika nousta Skopjeen vievään bussiin. Päivän lämpötila oli ennätykselliset +36.

2.8.2008 (Tirana Packpackers Hostel)

Matka kohti Tiranaa alkoi Kotorin bussiasemalta, jossa saimme epämääräisen neuvon ottaa bussi vielä Montenegron puolella sijaitsevaan Ulcinjiin. Näin teimme ja toivoimme, että reitti eteenpäin Albanian puolelle Skhodraan selviäisi omalla painollaan. Ulcinjin asemalla taksikuski aavisti aikomuksemme ja tarjosi diiliä rajan yli kuljetukseen. Puhuimme mukaamme bussissa tapaamamme japanilaisen Kozin ja pian istuimme turvavyöttömässä taksissa kohti Skhodraa.

Rajan ylitys sujui leikiten, tosin myöhemmin kuulimme, että rajan ylityksestä veloitettava maksu on nykyisin vain yhden euron, ei kymmenen, kuten meidät sinisilmäisenä laitettiin maksamaan. Skhodrasta oli määrä ottaa furgon, eli minibussi Tiranaan. Tässä vaiheessa seuraamme liittyivät ihku pitkä vitsaileva hollantilainen ja supermukava espanjalainen insinöörihenkinen mies. Päätimme etsiä yhdessä reitin Tiranan ainoaan hostelliin. Viimeinen koitos ennen hostellin portin avaamista oli tiranalainen taksi, jonka nopeus- tai kierroslukumittari ei värähtänytkään koko matkan aikana, puhumattakaan taksamittarin olemassaolosta. Torvi sen sijaan soi senkin edestä poukkoiltaessa keskustan kaistattomilla teillä. Turvavöitä kukaan tuskin tässä vaiheessa enää edes olettikaan tämän maan autoissa käytettävän.

Hostelli vaikutti heti kotoisalta ja henkilökunta vastaanottavaiselta ja hippihenkiseltä. Majoittumisen jälkeen hengailimme hostellin sisäpihalla uuden suomalais-japanilais-hollantilais-espanjalaisen seurueemme kanssa Tirana-beeriä nautiskellen. Yhteistuumin päätimme lähteä katsastamaan Tiranan lauantaiyön fiiliksen. Baareissa tunnelma oli leppoisa ja vieraanvarainen, baarimikko tarjosi tequilaa ja hollantilainen yllytti muita vetämään kännit. Pahamaineinen kaupunki oli kaikin puolin leppoisa ja turvallisen oloinen myös yöllä. Ainoa asia, joka Tiranan öisillä kaduilla muistutti odottamaani kehitysmaata, oli 10-12 vuotiaat lapset, jotka myivät turisteille läpi yön tupakkaa ja samalla polttelivat niitä itse. Myös ilma oli niin täynnä savu- ja pakokaasuja, että silmät alkoivat verestää. Jo heti maahan saavuttuamme olimme vaivatta saaneet todeta, että paikallisilla oli tapana jatkuvasti polttaa kaikkea mahdollista roskista tienvarsikasvillisuuteen.

Pitkän illan jälkeen seuraavana päivänä laiskotti ilmankin ollessa +34. Onneksi hippihostellissa oli rentoa chillailla. Pitkän aamupalan jälkeen valuimme laiskasti katselemaan keskustaa. Ihastelimme kirkasväriseksi maalattuja taloja ja harmittelimme sitä, että sunnuntaisin kaikki oli kiinni. Kaupungin katselemisen jälkeen päivä jatkui edelleen laiskotellen ja ihkuttaen hippihostellin koiranpentua, joka ajankulukseen kalusi kuolleiden kilpikonnien kuoria. Matkan uuvuttamana oli huippua päästä ajoissa nukkumaan, jotta aamulla jaksaisi jatkaa Makedoniaa kohti.

1.8.-08 (Kotor, Montenegro)

Saapuminen Dubrovnikiin tuntui jo neljännen kerran saman reissun aikana siltä, kuin olisi saapunut jälleen kerran uuteen maailmaan. Pienen kaupunkimaisen Zagrebin, karun ja saasteisen Belgradin ja mykistävän kauniin Sarajevon jälkeen välimerellinen rantakaupunki oli taas jotain ihan uutta ja auttoi unohtamaan ajoittain painavan matkaväsymyksen.

Majoituksen löytäminen ei tuottanut ongelmia, koska omien kotiensa tarjoajat lähes tunkivat bussiin sisälle sen saavuttua asemalle. Tällä kertaa saimme parvekkeellisen huoneen merinäköalalla. Parvekkeen ovi tosin ei mennyt lukkoon, mikä aluksi vähän epäilytti. Saapumisilta Dubrovnikissa kului "snägärille ja takaisin"-satamakävelyn merkeissä.

Seuraava päivä oli varattu Dubrovnikin vanhan kaupungin muurin kiertämiselle, joka n. 40 asteen helteessä sai hikoilemaan lähes kaiken juodun nesteen välittömästi. Aurinkoon tottumattomuus sai aikaan auringonpistosta muistuttavan tilan, joten päivää seurannut iltakävely muistutti koomaamista ja koostui lähes pelkästään siitä, että yritti päästä sänkyyn asti nukahtamatta seisaalleen.

Seuraavana aamuna oli aika taas kerran suunnata rinkkojen kanssa kohti bussiasemaa ja Kotor-nimistä kylää Montenegrossa. Kotoriin saavuttaessa ainakin saattoi todeta, että kauan toivomani helle oli vihdoinkin alkanut. Lämpötila oli +32 varjossa ja majoituspapat ja -mummot takertuivat taas heti asemalla hihaan niin, että eteenpäin ei olisi päässyt, vaikka olisi halunnutkin.

Kotorin emäntämme oli lopulta tyylikäs harmaahiuksinen mummo, joka pukeutui mustiin, koska hänen äitinsä oli juuri kuollut. Kotoriin saapumispäivän käytimme helteen lamaavasta vaikutuksesta johtuen rannalla löhöilyyn ja uimiseen turkoosissa yli 20-asteisessa vedessä. Auringon painuttua laaksoa ympäröivien upeiden vuorten taakse, oli aika testata vanhan kaupungin karnevaalien valtaama iltaelämä. Ruoka oli hyvää, baarit popituksineen siirtyneet vanhan kaupungin kujille ja kaikkialla oli eläväistä ja hyväntuulista.

Seuraava yö katkesi suunnattomaan slaagiin kaksi kertaa. Ensimmäisen aiheutti muutaman metrin päässä ikkunastamme ujeltamaan yltynyt korvia viiltävä sireeni, joka kuulosti aivan talvisotadokumenteista tutulta ilmahälytykseltä. Koska sen perään ei kuitenkaan kuulunut pommitusta tai mitään muutakaan, (aamulla selvisi, että sireeni oli paloaseman metsäpalosta kertova hälytysääni)jatkoimme unia, kunnes valtava heinäsirkka ilmaantui. Sen pyydystäminen oli haasteellista, ja kuolleen maissintähkää muistuttavan otuksen nähtyään vuokraemäntämme ei ollut saalistamme yhtä mielissään kuin me. Olimme kuulemma tappanneet Montenegron kansalliseläimen.

Ulos mentyämme totesimme lämpömittarin näyttävän +36 varjossa, mutta päätimme silti pitää suunnitelmasta kiinni ja kiivetä ylös kylää ympäröivillä vuorilla sijaitsevaan linnoitukseen. Noin miljoonan portaan kipuamisen aikana pyörtyminen ja lämpöhalvaus koettelivat useaan otteeseen, mutta huipulle päästyä vaiva kannatti. Maisemat olivat taas kerran jotain aivan mieletöntä. Huipulle kiipeäminen vei voimat, joten loppupäivä oli yhtä pitkää päiväunta. Illalla tuli kokeiltua mm. Montenegron perinneruokaa, eli pannukakkua sokeri-, hunaja- ja suklaatäytteillä.

Lauantaiaamu alkoi monen minuutin kirkonkellojen kilkatuksella klo 7:00. Majapaikkamme emäntä oli saanut vieraakseen ortodoksipapin, joka rukoili äänen keittiössä. Koko asunto lemusi kaiketi tämän ansiosta vahvoilta suitsukkeilta. Oli aika lähteä etsimään mystiseltä kuulostavaa reittiä kohti Tiranaa.

29.7.-08 (Sarajevon ja Dubrovnikin valinen bussi)

Myos Sarajevossa perilla oltiin yolla, eika majapaikasta taaskaan tietoa. Talla kertaa paadyimme pimeasti majapaikkoja valittavan tempperamenttisen mielestani ehka vahan epailyttavan miehen autoon, joka valittomasti alkoi raivota idioottien serbien pommittaneen Sarajevon pilalle. Muutamia kysymyksia herattaneiden vaiheiden jalkeen saimme kuitenkin edellisiin paikkoihin verrattuna lahes luksuksen yksityishuoneen kovaaanisen saksaa puhuvan naisen ylakerrasta.

Jo bussin ikkunasta katsottuna Sarajevo oli nayttanyt niin upealta, etta siellakin oli pakko suorittaa perinteiseksi muodostunut oinen kavelyretki. Ensivaikutelma kaupungista oli kauneutensa ansiosta suorastaan mykistava.

Yon yli nukuttuamme suuntasimme turkkilaiskortteliin aamukahville, kummastelimme minareeteista tasaisin valiajoin kuuluvia eksoottisia assala halam-rukouskutsuja ja totesimme, etta kaupungin muslimipuolella ei myyty lainkaan alkoholia.

Katsastettuamme milta kaupunki naytti valoisan aikaan, paatimme kiiveta tarkistamaan asian myos ymparoivien vuorten rinteessa sijaitsevalta nakoalatasanteen tapaiselta. Loppupaiva kului kavellen ympariinsa ihmetellen seinissa joka puolella olevia luodinreikia ja katuihin jaaneita pommien jalkia. Kaupunkia leimasivat myos joka puolella esiin loistavat kirkkaanvalkoiset hautakiviryhmittymat. Yolla ennen nukahtamista mielessa pyorivat "don't forget srebrenica"-graffitit (http://fi.wikipedia.org/wiki/Srebrenica) ja sarajevon ruusut. (http://en.wikipedia.org/wiki/Sarajevo_Rose)

Seuraava paiva naytti vihdoinkin valkenevan aurinkoisena ja kauan kaivattua aurinkoa uhmaten paatimme kiiveta viela korkeammalle kaupunkia ymparoiville vuorille kuin edellisena paivana. Tie oli tuskaisa, hikinen ja nousun jyrkkyysaste n. 45, mutta ylhaalla aika naytti pysahtyneen ja koko ylhaalta nahty Sarajevo ja vuoret yhdessa pistivat hiljaiseksi. Kiipesimme korkeimman hautausmaan korkeimpaan hautakorokkeeseen evaita syomaan ja aurinko paistoi ensimmaisen kerran koko matkan aikana pilvettomalta taivaalta. Loppupaiva kului edelleen ympariinsa vaellellen ja hengaten puistossa, johon kaupungin kaikki papat keraantyivat pelaamaan maassa olevaa jattimaista shakkipelia.

Seuraavana aamuna oli aika suunnata kohti Dubrovnikia. Missasimme bussin muutamalla minuutilla, joten kulutimme muutaman tunnin puistossa syoden kokonaisen vesimelonin veitsella. Matka takaisin kohti Kroatian rannikkoa kulki uskomattoman upeiden vuorten halki.

26.7 klo 14.13 (Belgradin ja Sarajevon valinen bussi)

Belgradiin saavuimme n. klo 22 yolla, eika mahdollisesta yopaikasta ollut mitaan tietoa. Koska rautatieaseman alue ei vaikuttanut oiseen aikaan kovinkaan kodikkaalta, paatimme tarttua ensimmaiseen saamaamme tarjoukseen ja lahdimme kodistaan huonetta tarjoavan sedan matkaan n. 20 minuutin raitiovaunumatkan paassa sijaitsevaan lahioon. Talo oli n. 20-kerroksinen betonikolossi, asuinalueen nimi block 45 ja talon numero 256, eli yksi kymmenista samannakoisista taloista. Olinkin aina miettinyt, milta sosialismikolossit nayttavat sisalta, joten nyt sekin vihdoin selvisi. Saimme vuodesohvan serbisedan olohuoneesta, koska keittiossa majoittui jo Children of Bodom-paitainen islantilaishevari.

Suoritimme uuden isantamme kanssa leppoisan iltakavelyn Sava-joen rannalla ja samalla meille selvisi, etta viela muutama paiva sitten naapuritalossamme oli asunut itse Radovan Garazis. Myos hanen kantakapakkansa kuului esittelykierrokseemme. Sen lisaksi selvisi mm., miten pelataan Serbialaista rulettia. (Ajamalla punaisia valoja pain kaasu pohjassa kokeillen tuleeko risteyksen takaa auto kylkeen vai ei.)

Yopaikkamme omistava serbiseta, Vladimir nimeltaan, oli selvasti seuran puutteessa, koska kertoi taukoamatta tarinoitaan aamuyohon asti. Sedan tietamys ja kokemukset alueen ihmisista, alueista ja niiden valisista jannitteista oli jotain aivan uskomatonta. Jo ennen nukkumaanmenoa saattoi todeta itselleen, etta kotoa todellakin kannattaa lahtea, ainakin saa nahda jotain muuta kuin oman arkensa. Erityisesti itseani kosketti uskomaton elamanilo ja halu katsoa vakavia ja koskettaviakin asioita pilke silmakulmassa.

Aamulla heratessamme sahkot olivat katkenneet, joten suihku oli otettava kynttilanvalossa. Tama tosin oli pelkastaan mukavuutta lisaava toimenpide, koska hamarassa saattoi jopa unohtaa seinissa kasvavan karvaisen homeen ja lattioilla vilistavat kuoriaiset.

Paivaksi suuntasimme Belgradin keskustaan, jota vaeltelimme laidasta laitaan. Tuli nahtya niin paikallinen suomenlinna, n.300g:n kokoisia jauhelihapihveja tarjoava kulmasnagari, kuin yksi euroopan suurimmista hautausmaistakin. Sadekuurojen muuttuessa jatkuvaksi kaatosateeksi paatimme suunnata kotoisaan neuvostokolossiimme Vladimirin luokse, josta kuitenkin melko pian teki mieli takaisin keskustaan etsimaan Belgradin "vilkkaudestaan kuuluisaa" yoelamaa. Baarit kuitenkin olivat hukussa ja suuntavaistokin muutaman lasillisen jalkeen, joten lopulta kavelimme Belgradia ympari paivalla kavellyn n.25km:n lisaksi n.10km lisaa. Viimeinen yobussikin tuli missattua, joten ei auttanut muu kuin ottaa taksi takaisin Juri Gagarin-kadulle.

Aamulla rankka paiva tuntui kaikkialla, ja nouseminen venyi iltapaivaan. Pakkasimme tavaramme ja paadyimme aamukaljalle Garazisin lempibaariin.

Seuraavaksi oli tarkoitus selvittaa koska seuraava yhteys Sarajevoon lahtee. Yllatykseksemme paivan ainoa vaihtoehto oli puolen tunnin paasta, joten ei auttanut muu kuin kiirehtia siihen. Tassa vaiheessa joko sim-kortti tai puhelin oli paattanyt lopettaa yhteistyon tekemisen kanssani.

Nettia ei aina oikein ole saatavilla, mutta ruutuvihko loytyy, joten koko matka on kylla tulossa tanne kunhan sen saa siirrettya. Tasta se alkaa.

24.7 klo 17.30 (Bussi valilla Zagreb-Belgrad)

Matka kohti Zagrebia alkoi hieman jannittyneissa tunnelmissa, mutta onneksi lomatunnelmaan alkoi paasta jo vaihtolentoa odotellessa Koopenhaminan lentokentalla.

Zagrebiin saavuimme vasta yolla ja suuntasimme heti etsimaan ruokapaikkaa, mika osoittautui yllattavan vaikeaksi, koska koko kaupunki tuntui nukkuvan jo klo 23. Ensivaikutelman perusteella kaupunki tuntui sata kertaa pienemmalta ja turvallisemmalta kuin Helsinki. Miinuksena todettakoon, etta lahes kaikki saatavilla oleva ruoka oli upporasvakeitettya valkoista vehnaa.

Toinen paiva Zagrebissa valkeni harmaana ja aamupaiva kului selvitellessa jatkoaikataulua Belgradiin. Sen jalkeen alkoikin tasaisen varmasti voimistuva kaatosade, jonka tunnelmaa laskevalta vaikutukselta oli vaikeaa valttya. Muutaman tunnin ajan yritimme pitaa matkailufiilista ylla kiertamalla melko pienen kaupungin kaikki turistinahtavyydet, kunnes seka vaatteet etta kengat olivat niin pahasti imeytyneita, etta oli pakko paasta hostellin kuumaan suihkuun.

Loppuillan kulutimme aikaa korttipeleilla ja juttelemalla samasta hostellista bongaamamme suomalaisen rastapaapojan kanssa. Sateen yha vain jatkuessa piiskaavana jumituimme koko illaksi hostellin hengailuhuoneeseen, jossa viihdyttavaa showta piti itseaan laakariksi vaittava hassuja ilmeita kasvoilleen vaantava kanadalaispoika. Myos kaksi kovaaanista skotlantilaispissista oli vauhdissa mukana.

Kunnolla nukuttu yo osoittautui aamulla hyvaksi valinnaksi ja monta tuntia kestaneen tarusmaisen kaatosateen loppuminen oli saada pomppimaan ilosta. Loppuzagrebin ajaksi paatin irtautua shoppailemaan, mutta "paaostoskatu" sisalsi vain muutamia kauppoja, joten mukaan tarttui ainoastaan kolme paitaa, ei lisaa lamminta ja vedenpitavaa vaatetta, kuten muka oli tarkoitus.

Pian olikin aika suunnata matkaevasostosten kautta Zagrebin paabussiaseman laiturille 203 ja nousta kohti Belgradia lahtevaan bussiin. Bussin ikkunasta katselimme taas alkanutta sadetta ja bongailimme villisikoja, seka maissipellon aidoilla istuvia lukuisia haukkoja ja kotkia.

Pakko myöntää, että mä en todellakaan tiedä miten tehdään kompromisseja. En tiedä myöskään miten pitää ajatella tilanteessa, jossa täytyy huomioida muutkin kuin itsensä. Omituista, että se on ainoa asia, jota tällä hetkellä matkaan liittyen jännitän. Kaikki muu yleensä menee omalla painollaan, toivottavasti tämäkin.

Tuottaa kuitenkin suurta tyydytystä huomata, että halu nähdä uutta ja elää täysillä voittaa sisäisen pelon ja passiivisuuden. Paikalleen on niin helppo jäädä, mutta onneksi vielä jaksaa nähdä vaivaa sen eteen, että seuraa intuitoita, jonka myötä toivoo kohtaavansa, näkevänsä ja hahmottavansa jotain, josta ei vielä tiedä. Siitä tietää ainakin hetkellisesti olevansa elossa.

Toivon matkan saavan aikaan paljon kirjoitettavaa. Kohta on aika sulkea kone ja suunnata kohti tuntematonta.

Tämähän siis alunperin oli pelkkä läppä, mutta alan ammattilaisena päätin keventää hetkeksi blogin aihemaailmaa, koska joku vaati uusia entryjä, eikä mitään oikeaa sanottavaakaan ollut.

Tämä juttu siis käsittelee uusia vaatteita, <3. (Joskus näin että joku oikeasti pitää tällaisia blogeja, joten päätin matkia)

Alennusmyynnit on aina yksi arjen kohokohta. Tuntuu että ne saavat järkevänkin ihmisen joskus sekoamaan ja ostaamaan turhuuksia. Alla oleva t-paita on sellainen. En tiedä missä sitä oikein voisi käyttää, mutta se kuului mielestäni yhteen keväällä Ateenasta ostamieni lempparisukkien kanssa, joten se oli pakko saada, kun maksoikin vaan 4 euroa. Kaiken lisäksi paita on teinimitoituksella, eli ihan liian lyhyt. Yritin jo etsiä neonpunaista trikoota, jotta sen voisi pidentää, mutta sellaista ei Helsingistä löytynyt. Pitänee tyytyä harmaaseen.

Turhuuden vastapainona kuvassa olevat farkut on paras alennusmyyntiostos pitkään aikaan. Ihan perusfarkut ja juuri tollaset kuluttamattomat tummat joita olen etsinyt. Ja puoleen hintaan, loistavaa. Tosin lahje oli levenevä, eli oli pakko kaventaa, mutta niinhän aina.



Seuraavan kuvan alusvaatteet on ovat mielestäni piristävä löytö, koska ne ovat nerokas yhdistelmä maskuliinisuutta ja tyttömäisyyttä. Ja aivan loistavat värit. Siks niitä oli pakko saada kahdet. Ja paksuja rannerenkaita ei koskaan voi olla liikaa. Pelkään että pinkki-kausi lähestyy uhkaavasti.



Viimeiset kymmenen vuotta olen ollut vakaasti sitä mieltä, että shortsit ovat juntteuden perikuva, eivätkä varsinkaan voi näyttää hyvältä kenenkään paksujalkaisen vitivalkoisen suomalaisen päällä. Nyt kuitenkin jostain syystä olen antanut mielikuvalleni periksi ja päätin ostaa shortsit. "Ihan vaan matkaa varten, kun siellä kuitenkin on niin kuuma". Näissä shortseissa on kyllä kätevää se, että nappien ja tampin avulla lahkeen saa laitettua kolmeen eri pituuteen. Nerokas yksityiskohta. Ja kirkkaan turkoosi tuubitoppi oli myös pakko saada, vaikka sen käyttöaika suomessa on olematon. Mutta turkoosia ei koskaan voi vastustaa.



Seuraavassa kuvassa jotain omatekemää. Tää on omasta mielestäni nerokkain inspiraation tulos pitkään aikaan. Koska kaappi oli täynnä toinen toistaan mustempia yksivärisiä trikoovaatteita, oli osalle tehtävä jotain. Päätin kiinnittää silkkipainoseulaan pitsin ja painaa epämääräisen läikän väriä sen läpi. Tosi piristävä lopputulos, vaikka näissä kuvissa ehkä ei näykään. Mustassa niskalenkkitopissa on valkoinen painatus ja mustassa trikoomekossa isompi kultainen painatus.



Ja pakko vielä ihastella, että pitsin kuviot oikeesti näkyy tosi paljon selkeämmin kuin olisin ikinä uskonut. Tässä lähikuva valkoisesta printistä.



Viimeiseksi kokonaan itsetehdyt kesäinspiraation synnyttämät pellavahousut. Oli pakko omasta mielenkiinnosta kokeilla haaremihousun kaavoitusta ja koska tyyliin sopi pussilahkeet, niin tein sitten nekin. Housujen kiinnitys tapahtuu sivussa olevalla satiininauhanyörityksellä. Periaatteessa ihan kiva idea ja pakko oli senkin tekemistä vaan kokeilla, mutta ei ehkä käytännössä maailman toimivin rakenneratkaisu. Samassa kuvassa kengät, joista pitkään mietin, voiko kukaan itseään ei-junttina pitävä käyttää prismasta osettuja kenkiä, mutta päätin antaa mieliteolle periksi. Ovat kuitenkin ihan supermukavat ja piristävän väriset. Ja sitten vielä aurinkolasit. En oikein koskaan ole osannut käyttää sellaisia, mutta nyt päätin, että tänä kesänä en hanki silmiini jokakesäistä verestävää strobovaloefektiä ja opettelen käyttämään niitä. Kultainen väri on myös mun uusi outo ihastus.